Ensimmäinen kohtaaminen Viirun kanssa tapahtui mennessäni tapaamaan ystävääni Tiinaa joka oli saanut pienen pojan vähän aikaisemmin. Tämä raitapaitakatti makoili Tiinan takan päällä lämpimässä, mistä katseli meidän kädellisten touhuja. Siitä hän siirtyi ulos ja autoni nokkapellille makaamaan. Kun olin kotiin lähdössä katti vain makoili edelleen nokkapellillä vaikka käynnistin autonkin. Kun viimein sain hänet alas nauroin sitkeää kissaa.
Kun ystäväni soitti ja kysyi tiedänkö ketään joka voisi ottaa kissan sillä he joutuvat allergian vuoksi siitä luopumaan sain perheeni suostumaan ottamaan kissan vastaan.
Viiru tuotiin kotiin ja vannotin lapsia että ei päästetä häntä ekana päivänä yksin ulos sillä alue on outo ja hän voi karata vanhaan kotiin. No fakiirikissamme luikahti ulos ja meillä oli hätä suuri. Aloin hetken perästä huhuilla kissan perään ja toivoin että hän ei olisi lähtenyt pois. Ja pari minuuttia myöhemmin naapurin rakennustyömaan korkeimman multakasan päällä seisoi nuori innokas kissa tarkastelemassa aluetta. Huusin "Viiruu" ja kissa kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja juoksi meidän luokse häntä pystyssä. Viiru oli tullut kotiin.
Tämän ensimmäisen syksynä opimme Viirun tavoille. Yhtenä iltana ihmettelimme "missä kummassa joku tähän aikaan illasta hakkaa nauloja kun ulkonakin on jo pimeää..." ja ulkoa kuului "kop-kop-kop.." Katsoin ovesta eikä näkynyt mitään. Ääni kuului taas ja katsoin ovesta, eikä näkynyt vieläkään mitään. Kunnes äänen edelleen kuuluessa katsoin ikkunasta, jossa peltisellä ikkunalaudalla istui kissa, joka etutassuillaan koputti ikkunaan "kop-kop-kop" ja maukui kun ne hölmöt kädelliset emme hänen koputustaan ymmärtäneet. Siitä me sitten opimme.
Ja lämmin paikka oli hänelle varattu. Ja lämpimintä oli saunassa. "Meettekö pojat saunaan Viirun kanssa?" kysyin usein kun sauna oli lämmin. Ja useimmin Viiru meni poikien kanssa saunaan, aloitti ylälauteilta ja lopuksi makoili saunan lattialla kunnes kaikki olivat käyneet saunassa. Välillä hän vei meidät saunaan ja kun sauna oli kylmä alkoi maukua siellä ikäänkin sanoen: "Mikä vikana kun sauna ei ole vielä lämmin?" Ja saunassa sai heittää löylyä, sihinä ei pahemmin haitannut. Ja pesukin kelpasi Viirulle, sillä usein hänen ollessa lauteilla silittelin märällä kädellä ja välillä ihan kaadoin vähän vettäkin päälle. Mitäs tämä muuta kuin kehräsi onnellisena. Muutama keta piti pestä oikein kunnolla. Pihassa hiekassa pyörittyään hän oli niin kurassa että päätimme pestä hänet kävi miten kävi. Noh Viiru se vaan kehräsi koko pesun ja kuivauksen ajan. Viime keväänä pesimme hänet kun lintu pommitti pihassa Viirua ja totesimme sen ainoaksi tavaksi saada hänet puhtaaksi. Eipä tuo näyttänyt haittaavan Viirua lainkaan.
Viiru piti myös korkeista paikoista. Puhdistimme tikapuilta rännejä ja mies välillä meni käymään sisällä ja minä taisin kääntää selkäni tikapuille, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä Viiru seisoo katolla ja huutelee meille sieltä. Aikamme yritimme saada häntä tulemaan alas, mutta katolta oli vissiin mukavammat näköalat. Naapureiden rakennusaikana katselin ikkunasta että "mikä tuolla naapurin katolla menee? Oravako?" Kunnes näin tarkemmin raidallisen turkin ja pystyn hännän... Viiruhan se siellä. Eikun "pelastamaan" kissaa katolta. Minä huudan alapuolella ja yritän saada kissaa tulemaan alas tikkailta millä on mennytkin ylös, mutta häntäpä ei olis voinut vähempää kiinnostaa alastulo. Myöhemmin hän sitten tulikin. Sitten kun se hänelle sopi. Toisen naapurin autotallin katolla hän keikkui, sekä yhden naapurin katolla. "Kenenkäs kissa se tuolla katolla menee...? hetkinen.... missäs se meidän kissa on?" Ja taas mentiin hätiin pitkän laudan kanssa.
Tämä viimeksi mainittu naapuri muutti taloon neljän lapsen ja kahden ison koiran kanssa. Rakennusaikana rouva oli koirien ja lasten kanssa käymässä raksalla ja kuinka ollakkaan Berhandtilainen huomasi Viirun ja sitten mentiin... meillä oli ovi auki kun oli kuuma kesäpäivä, isäntä teki rauhassa töitä kotona. Rauhan katkaisi sisään säntäävä kissa, jonka perässä laukkasi iso koira. Tuolit ja pöydät lensivät, kunnes koira huomasi kissan ruokakipon ja alkoi hotkimaan ruokia. Ovelle ilmestyi kauhuissaan oleva rouva joka karjui koiran nimeä ja kiskoi koiran samalla anteeksipyydellen ulos. Kissa oli aikoja sitten juossut puuhun, josta katseli touhuja lievästi huvittuneena. Mies yritti ymmärtää mitä oikein tapahtui. Vuosia myöhemmin rouva pyyteli nolona anteeksi koiraansa, mutta lohdutin häntä että meidänkin Viiru sai kyytiä, eikä ketään loukkaantunut. Viiru kävi useammankin kerran puussa, kiiveten juuri sellaiselle korkeudelle että koirat eivät ylettyneet mutta hän saattoi katsella niiden rähjäämistä turvallisesti. Silloin hän oppi myös sen että koirien ollessa häkissä hän voi koukata myös koirien reviirille turvallisesti. Paitsi kerran kun berhandtilainen oli kytkettynä puisiin kakkosnelosesta tehtyihin tikapuihin. Tikapuut olivat nojallaan katolle, mahtoikohan heidän isäntä olla siellä katollakin. Koira äkkkäsi kissan ja säntäsi hirmuiseen laukkaan. Tikapuut kaatuivat maahan ja koira veti painavia tikapuita perässään useamman metrin kunnes emäntä sai heitettyä rautakangen tikapuita pitelemään. Tämä hupi loppui naapurien muutettua pois.Viereisillä naapureillamme on koiria ja niitä Viiru osasi kyllä hyvin ärsyttää. Tontinrajaa pitkin kävely, häkin edestä kävely ja koirien ollessa sisällä hän istuskeli naapurin pihalla keisarin elkein.
Viiru oli kulmakunnan hiirien kauhu. Hän saattoi huvikseen metsästää hiiriä, joita sitten tuli syömään oven ollessa auki ihan sisälle asti. Muuten hän tyytyi nauttimaan välipalansa portaalla. Alueella oli varmasti hiiriä ja muita jyrsijöitä enemmänkin, mutta pääasiallisesti Viiru kuitenkin söi tarjoamaamme ruokaa. Sitten jos kävimme tahtojen taistelua "syödäänkö sitä mitä minä laitoin vai jotain muuta", päätyi yleensä siihen että Viiru kävi jostain hakemassa hiiren tai rotan ja toi sisälle tai ainakin portaalle. "Tälläistä ruokaa eikä tuollaista moskaa, kiitos!" Jos ruoka oli Viirun mielestä kissanruuaksi sopivaa ei hiiriä (tai siis syötyjen hiirien pääkalloja) portaalla ollut. Pari kertaa Viiru näytti metsästäjän taitonsa ja toi evääkseen jäniksenpoikasia. Ennenkuin kukaan oksentaa niin voin kertoa että niitä olis tuostakin huolimatta pihassa ihan riesaksi asti. Pikkulintuja meni jonkin verran, mutta kyllä niitäkin on pihassa aivan riittävästi. Pientä harvennusta Viiru harrasti. Naapuri kerran kertoi seuranneensa kuinka Viiru toi suussaan melkein itsensä kokoista rottaa ja aika pitkän matkaa. Eli ei sentään ihan pihapiirissä ollut rottia. huh.
Viiru valitsi nukkumapaikkansa huolellisesti. Kun lapset olivat pieniä ja menivät illalla nukkumaan meni Viiru toisen pojan viereen nukkumaan. Kunnes tämä nukahti. Sitten hän saattoi siirtyä toisen pojan viereen, tai meidän luo sohvalle tai meidän viereen sängylle. Kylminä talvi-iltoina Viiru halusi peiton alle, josta kuului tyytyväistä kehräystä kunnes hän kyllästyi ja siirtyi yleensä parvisängyn kulmaan nukkumaan, josta pystyi tarkkailemaan kotikatua. Siinä kulkevien ihmisten ja eläinten tarkkailu oli Viirulle selkeästi mielenkiintoista puuhaa. Kesällä sitä samaa tarkkailua hän harrasti pensasaidan suojasta. Maastoon sulautuen hän omakotitalokyttääjän lailla seurasi ohi meneviä ihmisiä. Ohimenevät eläimet saivat vain tuijotuksen, mutta jotkut ihmiset saivat hänet tulemaan puskasta ja heittäytymään heidän eteensä kerjäten rapsutuksia. Hän ei pelännyt ihmisiä, vaan pelotta kohtasi mielellään kaikki ihmiset. Lapset varsinkin saivat varmasti rapsuttaa ja silittää häntä. Myöhemmin hän huomasi että me tulemme töistä aina samaan aikaan. Mikä sisäinen kello kissalla mahtoi olla, mutta niin hän vaan aina oli odottamassa roska-astian vieressä makoille meidän kotiin tuloa. Kun auto kääntyi kotikadulle, Viiru nousi venyttelemään ja alkoi lähestyä autoa. Postilaatikolla ollessamme hän istui keskellä ajoväylää ja karjui: "Mitä te siellä teette? tulkaa ny jo tänne! Ei tää selkä itseensä silitä!" Hän ei sitten autoa väistänyt vaan hänet piti nostaa syliin auton edestä ja kantaa sisään. Pieniä herttaisia rutiineita.
Viiru ei ollut moksiskaan automatkoista. Aikanaan kun pojat olivat pieniä ja matkustimme mummolaan n. 130 km autolla oli takapenkillä poikien välissä Viiru valjaissa. Siellä se nukkui tyytyväisesti välillä katsellen mitä kädelliset puuhaa tai naukaisten: "Joko pian ollaan perillä?". Ja vastauksen kuultuaan jatkoi untaan. Välillä takapenkillä nukkuivat kaikki kolme... Kun oli auto, jossa oli hattuhylly, saattoi Viiru viihtyä siellä nukkumassa ja katselemassa ohimeneviä maisemia ja autoja. Aikaisemmat tuntemani kissat olivat lähellä repiä auton sisustuksen kun ne autoon laitettiin, mutta Viiru ihan selkeästi nautti siitäkin. Meille se oli iso helpotus kun pystyimme ottamaan Viirun mukaan. Mummolassa Viiru istui ikkunalaudalla katselemassa ihmisiä ja liikennettä tai ikkunan edestä lenteleviä lintuja.
Viirun viimeiset ajat olivat enimmäkseen nukkumista ja kädellisten tarkkailua. Ruoka ei saanut olla kahta kertaa peräkkäin samaa, sillä se aiheutti heti ylenkatsetta ja paheksuntaa. Ja mehän passasimme. Vanha rouva Viiru oli rakas karvakorvamme joka jätti ison aukon sydämeemme. Onneksi meille kertyi 18 yhteistä vuotta joita voimme muistella ilolla surun antaessa siihen tilaa. Viiru poistui fyysisesti keskuudestamme, mutta elää muistoissamme aina. Rakasta kissaamme ikuisesti muistaen.
Viiru 1992-5.12.2011
