Aviottomista lapsukaisista ja äpäristä

Minulta kysytään välillä näistä isättömistä lapsukaisista ja mistä heidän isänsä saisi selvitettyä. Ja kun se aikakone makaa vielä suunnittelupöydällä, niin joudumme siihen asti pitäytymään spekuloinnissa ja mielellään siinä todistusaineistossa, mikä on käytettävissä. Aineistoa ovat siis seurakuntien syntyneitten luettelot, ripitettyjen luettelo, sekä rippikirja. Tuomiokirjoista löytyy ne tapaukset, joista on oikeudessa riidelty.

Isättömmiä eli "oäkta" eli äpäriä on joka suvussa. Varsinkin jos vähän enemmän katsoo niin ihan varmasti löytyy. Onneksi ei tänä päivänä enää näitä katsota ihmisen syntyperää ja säätyä, vaan ihmistä.

Pierre-Auguste Renoir: Äitiys (1886)
Lähde: Wikipedia

Me voimme ajatella yksinhuoltajan elämää 1700-1800-luvulla vain ja ainoastaan meidän oman aikamme arvioiden, moraalin ja kokemuksien kautta. Mutta kuitenkin kutakin aikaa pitäisi pystyä tarkastelemaan sen ajan lakien, moraalin, tilanteiden kautta. Ja se on vaikeaa. Jo viimeisen sadan vuoden aikana on yksinhuoltajien elämä muuttunut huomattavasti. Jo pelkkä äpärä-nimitys on muuttunut "aviottomaksi lapseksi". Nykyisille 70-90-vuotiaille kun puhuu äpäristä, he häpeävät ja kokevat ne aivan eri tavalla kuin nykyiset 20-40-vuotiaat, joista kaikki eivät edes halua naimisiin.

1700-1800-luvulla naisen oli hyvä mennä naimisiin turvatakseen elantonsa. Mutta sitten taas oli monia naisia, jotka hoitivat itse elantonsa itsellisenä. Nainen ei pystynyt vielä 1800-luvulla edustamaan itseään lain edessä, vaan siihen vaadittiin joku miespuolinen. Mutta muutenhan naiset omistivat ja tekivät melkein kaikkea mitä miehetkin. Melkein.

Nämä entisaikain äpärälasten äidit synnyttivät kuitenkin työvoimaa, jota tarvittiin pyörittämään silloista agraariyhteiskuntaa. Jokainen käsipari oli tervetullut ja tarpeellinen, sillä lapsia kuoli paljon. Silloin kun talossa oli paljon rahaa, silloin kyllä katsottiin, että kuka on laillinen perijä, mutta muuten nämä äpärälapset olivat tarpeellista työvoimaa siinä missä muutkin.
Sukututkija kokee harmillisena sen, että äpärälapsten isästä ei tahdo löytyä mitään tietoja, paitsi suurella onnella ja isolla tuurilla. Minulla, niinkuin kaikilla, on suvussaan näitä aviottomia ja onneksi ajat ovat muuttuneet että niitä ei enää hävetä! Veikkaanpa että presidentti Halosen esipolvista löytyneet aviottomat lapset edesauttoivat ihmisten asenteita. "Kun kerran pressallakin on ..."

Usein äpärälapsilla oli ikäeroakin, joka tarkoittaa ettei äiti kovin löyhämoraalinen ollut. Tiedän esimerkin ihan 1900-luvulta, jossa nainen synnnytti lähes joka vuosi lapsen ja antoi ne aina muille kasvatettavaksi ja huostaanotetuiksi. 70-vuotias mummeli tätä kertoi äidistään ja vielä silloin häntä itketti pelkästään se ajatus, että äiti oli vain tehnyt lapsia, mutta ei huolehtinut eikä välittänyt heistä. Hän arveli että hänellä on noin 15 sisarusta. Kukaan meistä ei voi moittia äitiä tietämättä syitä tapahtuneeseen. Saati sitten että tämä olisi tapahtnut 300 vuotta sitten.

Pappi piti salaisen ripin "hemlig skriftemål för lönskalage..." ja olisiko pappi tiennyt kuka lapsen isä oli. Ehkä. Ei tietenkään aina. Sitten oli nämä tavalliset ripit "1sta resan lönskalage", joissa myös pappi nuhteli asianomaista. Näin myös todistajien kera tapahtuneen nuhtelun. Todistajat olivat kanttori, lukkari tai kirkonisäntä. Lopuksi joutui maksamaan vielä kirkonkassaan sakkoja. Oli sitten 1. tai 5. kerta, summa oli sama.

Yhden sukuhaarani tutkimus oli päättynyt siihen kun vastaan tuli avioton lapsi. Hänellä oli myös epäselvyyttä syntymäajassa, joka oli vaihtunut melkein joka kerta rippikirjan sivulta toiselle siirryttäessä. Sitkeys palkittiin siinäkin ja niin vain Jussin vanhemmat löytyivät! Vahvistus isälle löytyi ripitetyistä, jossa molemmat vanhemmat olivat käyneet papin luona salaisessa ripissä. Niin salainen se oli että salaisuus kesti 200 vuotta. Löytö oli kuitenkin minulle merkittävä, sillä sukupolvet jatkuivat siitä eteenpäin aika pitkälle. Piian ja isännän suhde ei liene ollut mieleen perillisille, sillä isännän kuoltua piika ja lapsi lähtivät rippikirjan sivuilta nopeasti. Eli tämä on se tuttu tarina!

Lisää voi lukea Tiina Miettisen väitöskirjasta: "Ihanteista irrallaan - Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun". Tuosta on hyvä aloittaa!